|
hämäruus on ottunut ulos Goatstownin
pensaikosta, tulphuulit ovat painetut yhteenkerätyksi hempeässä Rushissa,
kierrehämärän aavamaassa, valkeaoka ja punaoka ovat keijukoreuttaneet
Knockmaroonin orapahlajat laaktseet, ja, joskin niiljä ympärille renkaiksi,
perihuligojen koiliaan aikaan, farmut ovat morentaneet tanuukkien
hamgenlähdön ja Tuliluteet ovat kärttäneet Härkämieksaksta ja Joivelet ovat
yjlrentäneet jerryrakentamista Kevansiin ja Huolmettavaton Greenillä on
kaupungin pummelisäetä (Jåårl! Jåårl! Ja kuynelnaurua!), nämä
rauhaasinetöivät napinlävet ovat kvadrillanneet vuosisatojen yli ja
tuoksuhduttui nyt tuoksahdus meille, tuore ja niin kaikki-hymyä, Kaeitapon
eilvan.
Babblettajat kiitlineen ovat olleensa turhaan (niitä pitää
konfuutsio!) olleet ja menneet; olissa thuigeann tu ja olissa houyhnhymnien
veisutopukset ja olissa käypiä nurgelja ja purlaavia kirlhanttuja. Miehmut
ovat pehmenneet, kirjurit ovat todenkuinskineet, bronsian on tavoittanut
blundasen: Elskist voiddu siutällast, ming äree piggu?: ja tanttenot ovat
vastastneet seuraivasti: Keuu estää tulkielses gladjumoo, espeseetä
dumbelsiinin? Ja he tulivat toisikseen: ja itseikseen he olivat tulleet. Yhä
nyköisin ja muinoin yöaikaankin teän pellon kaikki uskaliaat floorat vain
lausuvat ujofaunoille rakastajilleen: Irikseen mun poimi suhun kuilhdun!:
ja, vaan hieman myöhemmin: Nykäise kun punehdun! Kuihtkoon he siis tahtovat,
vhihittäköön, ja yltäkyllin punehtukoot, olkoon kihlat! Sillä ne sanat ovat
yhtä vanhat kuin kuinkse. Huljutaan hetkisen valasta hautakärryissä (eikö se
olekin teille korkemaani totautta?) jotta olisi fiinskit ja fipulat jotka
shimmeltää ja shamisee. Tim Tiimakäs tiuttel htentä, tampten Tamia. Läpätys!
Lipetys! Loppam!
Hopp! |
|
|
|
|